Formaatin pilarit

Pyhä lehmä, formaatin rikastuttaja vai välttämätön paha? Yksittäisillä korteilla on monenlaisia rooleja läpi Magicin eri formaattien. Mitä European Highlanderin pilarit voisivat olla?

Mitä tarkoitat “formaatin pilarilla”?

Mitään yksiselitteistä ja ultimaattista totuutta tuskin löytyy, mutta yleisesti hyväksytty selityksen henki lienee kortti tai strategia, joka vaikuttaa korostuneesti formaatin metaan. Toisin sanoen, useimmat pakat joko pelaavat kyseisiä pilareita, ja/tai niiden olisi syytä varatua niihin.

Määritelmä elää formaatin mukaan. Esimerkiksi legacyssa ja vintagessa voidaan puhua yksittäisistä korteista, kun taas vaikkapa modernissa ja pauperissa keskustelu on ennemmin kokonaisissa arkkityypeissä.

Legacyssa on muutamia yleisesti hyväksyttyjä pilareita, kuten Brainstorm, Force of Will, Daze, Wasteland, Ancient Tomb, ja Entomb. Vintagessa taas löytyy esimerkiksi Mishra’s Workshop, Bazaar of Baghdad, Oath of Druids, ja Lurrus of the Dream Den. Pauperiin mentäessä puhutaan arkkityypeistä kuten Affinity, siniset spellipakat, ja erilaiset monopunaiset aggrot. Suurin syy tälle jaolle löytyy mielestäni bannipolitiikassa ja formaatti-identiteetissä.

Identiteettikriisi

Vintagessa moni kortti on kuollut Workshopin syntien vuoksi. Restricted-listalle valuu tasaisin väliajoin kortteja kuten Lodestone Golem, Mystic Forge, Thorn of Amethyst, ja Trinisphere. Syy kaikkiin on Workshop. Miksei sitten sahata Workshopia itsessään, vaan liuta muita kortteja? Koska Workshop on eräänlainen koskematon pyhä lehmä. Se ei ole omasta mielestäni huono asia, koska se tietyllä tasolla suojelee formaatti-identiteettiä.

Samoin legacyssa Daze on ollut ikuinen keskustelunaihe. Monet aikansa Delver-pakat ovat kokeneet banneja aina Expressive Iterationista Ragavaniin: tietyin väliajoin Delver tai vastaava tempopino nousee metan huipulle, ja vaikka Dazen heivaaminen olisi pitkäkestoisempi lääke, päädytään bannimaan joku pehmeämpi kohde. Dazea pidetään formaatin pilarina. Sama on nähtävissä viime aikoina UB reanimatorin kohdalla, kun banni toisensa perään menee Grief, Psychic Frog, ja viimeisimpänä Troll of Khazad-dûm. Entomb tai Reanimate olisivat selkeitä täsmälääkkeitä, mutta ne määrittelevät niin pitkälle koko arkkityyppiä formaatissa, että on katsottu paremmaksi hoitaa pienempiä tekijöitä. Tiettyjä kortteja siis halutaan pidettäväksi formaatissa siitä huolimatta, että ne toistuvasti oirehtisivat pitkällä aikavälillä.

Vaikkapa Modernissa tätä samaa ei ole nähty. Puhtaalta pöydältä olisi voinut kuvitella Mox Opalin olevan sellainen – kunnes se meni banniin (ja sittemmin taas unbanniin). Golgari Grave Troll on tehnyt myös omaa bannilistatanssiaan. Mikäli yksittäiset kortit nousisivat modernissa vintagen ja legacyn lailla pilareiksi, nähtäisiin vähemmän toimia yksittäisiä kortteja kohtaan ja enemmän banneja pienemmän roolin korteille, joihin koskeminen on todennäkösemmin riittämätöntä. Mikään yksittäinen kortti ei ole samalla lailla suojassa kuin Workshop tai Brainstorm.

Pauperin omaa identiteettiä suojelee pohjimmiltaan sen voimakkain statuutti “common-only”. Legacyn ja vintagen erottaa perimmiltään vintagen “kaikkea saa pelata”-mentaliteetti, jolloin formaattiin kuuluu oleellisesti Workshopin lisäksi Power 9:n kaltainen kama. Legacyn ja modernin rako on omasta mielestäni paljon pehmeämpi, sillä vaikka legaliteetin rajaaminen tiettyyn settiin tai ajanjaksoon on varsin selkeä tapa, se ei määrittele identiteettiä aivan samalla gustolla. Erot on tuotettava myös muualta.

Highlanderin pilarit

Kaikista keskeisin on enemmän koko formaatin lähtökohtaa koskeva säännös (kuten pauperissa): 100 kortin singleton. Se itsessään tuottaa useimpien highlander-formaattien ytimen. European Highlanderissa yksittäisten korttien ruotiminen on sangen subjektiivista, eikä välttämättä mitään yhtä eheää selitystä ole. Onnekseni tämä on minun sivusto ja kirjoitus, joten sallin itselleni täyden luvan olla subjektiivinen. Käsittelen siis kortteja, jotka mielestäni ovat hyvin voimakkaita ja jopa formaatin metaa omalta osaltaan määritteleviä, mutta kuitenkin tärkeitä joko asioiden toimivuudelle tai identiteetille ollakseen jossain määrin koskemattomia. Jotenkin summaten, formaatin pilari tässä tarkoituksessani on jompaa kumpaa tai kumpaakin:

1. Kortin pelkkä olemassaolo metassa vaikuttaa pelien kulkuun tai pakanrakennukseen.
2. Ylikorostuneen voimakas kortti, joka on bannattu suurimmassa osassa muita formaatteja ja täten tarjoilee formaatin identiteettiin.

Lopulta valinnat ovat kuitenkin vain omia löyhästi perusteltuja näkemyksiäni.

Blood Moon; Price of Progress; Back to Basics

Force of Williä pidetään legacyssa eräänlaisena formaatin liimana: kortti on ällistyttävän voimakas ja pakollinen suuressa osassa dekeistä, mutta ilman sitä monet T1-T2 kombodekit jylläisivät varsin huoletta. Nämä kolme nonbasiceja vihaavaa spelliä toimittavat mielestäni European Highlanderissa samankaltaista roolia: ilman niitä ei olisi kovin montaa hyvää syytä olla pelaamatta neljää tai viittä väriä.

Kirjoitushetkellä Suomen meta voidaan jakaa monella eri tapaa, mutta niistä yksi on kaksiväriset Blood Moon -dekit vastaan 3-5-väriset pakat. Kaksiväristen (Izzet, Rakdos, Boros…) keskeinen etu on saada “helppoja” voittoja varautumattomia vastustajia vastaan näillä efekteillä. Moniväriset pakat taas joutuvat vääjäämättä varautumaan näitä vastaan basic landeilla tai vaikkapa Otawaran, Boseijun, tai Haywire Miten tapaisilla efekteillä. Pakkojen on syytä olla vähemmän ahneita, kun vaikkapa basic Islandin tai Forestin fetchaaminen ensimmäisillä vuoroilla on täysin oleellista suojautumista, vaikka se tarkoittaisikin kädessä olevien moniväristen lappujen hankalampaa pelattavuutta.

Formaatista löytyy muita saman roolin efektejä, kuten creaturemuodossa Magus of the Moon ja Harbinger of the Seas. Typistän keskustelun kuitenkin mielessäni otsikon kolmeen lippulaivaan. Perusidea on sama: efektit ovat mielestäni formaatissa välttämättömiä ehkäisemään yliahneet metat. Jos näistä jokin olisi mielestäni vähiten tarpeellinen, se olisi hankalammin varauduttava ja eniten eräänlaisia epäpelejä aiheuttava Price of Progress: enchantmentit ja creaturet ovat permanenteja ja täten vastattavissa melkein kaikilla väreillä, kun taas merkitsevä interaktio stäkissä on rajattu lähinnä siniseen.

Wasteland

Jos nostaisin esille yhden ehdottoman European Highlander Superstaplen, se olisi Wasteland. Lähes kaikki formaatin pakat pelaavat sitä, ja pakanrakennuksen ländivaihe yleensä alkaa lisäämällä Wasteland ja väreissä olevat fetchit. Ainoat pakat mistä itse olen sen jättänyt pois ovat olleet puhtaat kombodekit, joissa tarkoitukseni ei ole kiinnostua vastustajan ländeistä ja jokainen land drop on itselleni arvokas ja käytännössä Wastelandin hinta olisi vähintään kokonainen vuoro kombon nopeudessa.

Kortin voimatasosta on läpi historian käyty keskustelua: onko se tarpeellinen osa formaattia, vai johtaako se liialti epäpeleihin? Jälkimmäinen argumentti on helppo ymmärtää, sillä suuri osa formaattia pidemmään pelanneista on joskus hävinnyt satunnaisen Wastelandin aiheuttamaan manapuutteeseen. Tunne on turhauttava: jos kädessäsi on Bayou, Scrubland, Thoughtseize, Sylvan Caryatid, Green Sun’s Zenith, Swords to Plowshares ja Ranger-Captain of Eos niin todennäköisesti pidät käden oikein mielelläsi. Pelaat Thoughtseizen vuorolla 1, menetät ländisi Wastelandiin, et nosta enää toista ländiä (tai oikeaa väriä) ja istut käsiesi päällä loppupelin. Sitä tapahtuu, eikä tilanne ollut suuresti estettävissä esimerkiksi basicia fetchaamalla. Tämä yhdistyy kätevästi juuri siihen tosiasiaan, että lähes jokainen pakka pelaa Wastelandia. Käden mulligoiminen ei olisi ollut pelkän Wastelandin uhkan vuoksi oikein oikeastaan milloinkaan.

Toisaalta, aggressiiviseen Wastelandiin häviää helposti kumpi tahansa. Ajatellaan, että äskeisessä kädessä olisi ollut vielä kolmas ländi. Tällöin Wasteland ei erityisemmin edistä toisen pelaajan suunnitelmaa tai estä toisen. Sen sijaan Wastelandin pelannut pelaaja saattaa itse sahata lankkuaan ja kortti olisi paremmin säästetty värittömäksi manaksi.

Formaatissa on jatkuvasti enemmän ongelmallisia ländejä, ja niihin tarvitaan jokin voimakas vastaus. Wastelandin jälkeen löytyy esimerkiksi Ghost Quarter ja Tectonic Edge, joita kumpaakaan ei juuri ole nähnyt tämän vuosikymmenen puolella. Vastauksia löytyy, mutta ne eivät ole erityisen laadukkaita silloin kun Urza’s Saga vaatii välittömän vastauksen. Wasteland myös tukee jonkinlaista oikeaa land denial -strategiaa vaikkapa Crucible of Worldsin tai Wrenn and Sixin kanssa. Lukko ei formaatissamme kuitenkaan ole kovin helppo kasata (ainakaan aggressiivisesti). Ainoa oikea vaihtoehto olisi nykyään bannattu Strip Mine, jota itse vastustan suuresti, sillä sitä vastaan ei ole minkäänlaista vastapelaamisen mahdollisuuttakaan toisin kuin Wastelandia.

Olin itse aiemmin (sanotaanko 10 vuotta sitten) kovin Wastelandin bannaamisen puolella. Nykyään mielestäni ländidekit ovat saaneet niin paljon tehokkaita työkaluja, että formaatti tarvitsee myös tehokkaita vastauksia. Wasteland on tällä hetkellä paras saatavilla oleva vastaus, ja vaihtoehdot tulevat melko kaukana perässä. Se on kuitenkin aina läsnä oleva kortti, jonka potentiaali on pidettävä mielessä ja hyväksyttävä.

Discordissa ihan validi vastaväite Wastelandin kutsumisesta formaatin pilariksi oli, ettei se suoranaisesti vaikuta metaan toisin kuin legacyssa. Siitä huolimatta, mielestäni kortti on formaatissamme sen verran merkittävässä ja universaalissa roolissa, että tuntuisi pahalta jättää se tältä listalta pois.

Karakas

Olen jo pitkään ollut vakaasti sitä mieltä, että Karakas on vähän kuin Wasteland: (vähintään) väritöntä tuottava ländi, joka efektinsä puolesta menee valtaosaan formaatin pakoista. Olen monesti pelannut korttia valkoista pelaamattomissa pakoissa, ja lähes aina se on tuntunut hyvältä.

Uusi setti julkaistaan. Mukana on yhä herkullisempia kretuja. Ajatuksissa on silti yksi asia kirkkaana: jos tyyppirivillä lukee legendary creature, sen on joko tehtävä heti pöytään tullessaan jotain, tarjottava jonkunlainen Karakas-suoja, tai oltava muuten vaan todella hyvä. Muutoin tyyppirivi toimii isona miinuksena, vähän kuin toughness 3 vanhaan aikaan. Karakas-psykoosit tulille.

Muistan monia pelejä, joissa yksittäinen Karakas on blankottanut kokonaisia käsiä – molemmin puolin. Ihan jo yhtä legendaa vastaan Crop Rotation into Karakas on varsin hyvä pelaus, puhdas vastaus vaikkapa Sheoldred, the Apocalypseen. Samalla kortilla saa suojeltua oman herkkunsa poistoilta, tai vaikkapa utilisoitua omia efektejä toistuvasti grinditilanteissa.

Ennen vanhaan “hyvään” aikaan ländeihin laitettiin kaikenlaisia efektejä. Karakas on ikivihreä jäänne tästä, ja tatuoituna monen legendoja castaavan aivokuoreen.

Balance

Balance palasi balansoimaan formaattia noin vuoden päivät sitten. Tässä artikkelissa se aloittaa pienen putken korteista, jotka ovat bannattuja historiallisesti useissa formaateissa, mutta nauttivat parrasvaloista European Highlanderissa.

Ikonisen korttitaiteen lisäksi efekti on kaikkea muuta kuin tasapainoinen: kuten ah-niin-monen symmetrisen efektin kohdalla, Balancen voima löytyy nimenomaan symmetrian rikkomisesta. Suurimman osan ajasta se on kahden manan konditionaalinen wrathi, jossa joko discardataan omia kortteja, tai joudutaan jättämään vastustajan paras creature pöytään. Aallonharjat ovat korkeita, -pohjat taas hyvin matalia: joskus kortti on täysin kuollut, joskus sillä saadaan pois vastustajan boardi ja animoitava mörkö omalle gravelle kädestä. Oma teoriani on, että massapoistot ovat olleet formaatissa pitkän aikaa melko huonoja, jolloin pelaajat ovat tottuneet over-extendaamaan enemmän kuin aiemmin, kun esimerkiksi Day of Judgment vielä näki peliä. Nykyisellään targetoiva poisto on hyvin laadukasta, ja massapoistosta pelataan lähinnä esimerkiksi Toxic Delugea ja joskus ehkä jopa Supreme Verdictiä.

Balancen unban ei tullut ilman soraääniä. Uskon kuitenkin, että nyky-Magicin creaturestandardeja katsomalla sen paikka formaatissa on perusteltua, ja meidän on opeteltava pelaamaan taas ihkaoikean massapoiston ympäri ja lukemaan vastustajaa.

Demonic Tutor

Formaatin vanha vitsi oli splashata Bayou pelkästään Demonicin ja Deathriten aktivoinnin vuoksi. Näistä ajoista on onneksi päästy eteenpäin, mutta Demonic Tutor pysyy omanlaisena kulmakivenään kaikissa formaateissaan.

Vuosikausia European Highlanderissa vallitsi yksi toistuva keskustelu: Demonic vai Vampiric? DT roikkui yhtenä ban watchlistin kiintotähdistä vuodesta toiseen koskaan putoamatta kiirastulesta. Väitän, että juuri eräänlainen ikonisuus suojeli sitä kaikki nämä vuodet. Nykyisellään olen ihan tyytyväinen tähän historiankulkuun, sillä omana kädenlämpöisenä ottonani Vampiric olisi nykyformaatissa parempi: yhden manan instant, joka suojelee käsivihaa vastaan ja mahdollistaa miraclet ja “surveil land –Entombit”. Kahden manan sorcery on nykyään “do-nothingista” sopiva hinta, ja osuvasti Demonicia ajoittain tituleerataan mustaksi Sylvan Scryingiksi.

Tutorit ovat iso osa formaattia, ja Demonic on niistä yksiselitteisin esimerkki. Se on sopivalla hinnalla toinen kopio pakan kulloinkin parhaasta kortista, ja tämänlainen dynamiikan hallinta on edelleen voimakasta ja pelattua. Demonic itsessään taas tuo omalla punahipiäisellä olemuksellaan mausteensa formaatin identiteettiin.

Fastbond

Fastbond viettää parhaillaan 10-vuotisuuttaan formaatissa. Se lienee hyvä esimerkki kortista, joka saattaa yllättää formaatin uuden pelaajan: “onko sekin laillinen?”

Legacyssa kortti on bannissa, mutta jo muutenkin nopeasta manasta tunnetussa vintagessa se hädin tuskin näkee peliä. Samoin EDH:ssa Fastbondia ei ymmärrettävästi näe: 40 aloituslifeä poistaa Fastbondin jossain määrin merkittävimmän huonon puolen.

European Highlanderissa Fastbond on lands-dekkien kombopala. Kaikista tunnetuin versio lienee Crucible of Worlds ja Zuran Orb. Nykyisellään Fastbond löytyy myös mukavasti esimerkiksi Brightglass Gearhulkista. Näissä pakoissa Fastbond on yksi parhaista korteista, mutta muuten sillä on melko pieni jalanjälki formaatissa. Kombojen ulkopuolella Fastbond tekee yleensä yhden muutamasta asiasta: joko se tarjoaa uskomattoman räjähtävän alun jossa Primeval Titan hardcastataan kakkosvuorolla, oksentaa ländikäden pöytään ja aloittaa topdeck-rukoilun, tai sitten vaan castataan ekan vuoron permanentina ilman sen kummempaa välitöntä vaikutusta. Parhaimmillaan se siis on sangen härski, mutta toisaalta formaatista löytyy jo valmiiksi paljon “high roll”-kortteja, eikä mielestäni Fastbond nouse siinä merkityksessä esille. Se on kuitenkin ikoninen, muutoin Magicissa harvoin nähty kortti, joka yhden manan hinnallaan saattaa johtaa yllättävän räjähtäviin komboihin sopivan tukipatteriston kanssa.

Oath of Druids

Oath on yksi formaatin kaikkien aikojen kiistellyimmistä korteista. Aikoinaan se roikkui potentiaalisesti bannattavien korttien watchlistillä kymmenkunta vuotta kuitenkin aina väistäen vasaranheilautukset. Se on bannattu legacysta ja muodostaa vintagessa yhden formaatin parhaista dekeistä.

“Oath-pakka” on hyvin monipolvinen käsite, ja kortin ympärille voi rakentaa monin eri tavoin. Yleisimpiä versioita ovat erilaiset reanimator-dekit, lands-dekit, sekä melko tyylipuhdas kontrolli. Suomessa Oathia pelataan eri versioina melko paljon, mutta en ole vielä nähnyt sen erityisemmin dominoivan metaa; väitän, että meikäläiset ovat vuosien saatossa oppineet pelaamaan sitä vastaan sangen hyvin samalla ymmärtäen, ettei se ole mikään tavaton mörkö. Useimmiten se vaatii kortin tutoroinnin, suojelemisen, ja aktivoinnin täyttymisen singleton-formaatissa – toisin sanoen, askelia on monta formaatissa jossa aikaa ei ole tavattomasti.

Ymmärrän toisaalta myös vastaväitteet: jos pelaan dekkiä jonka tarkoitus on lyödä kretuilla, niin Oath tuntuu hyvin epäreilulta kortilta kun itselläni on vuorolla 3 manatonttu ja vastustajalla Atraxa, Grand Unifier. Toisaalta, aivan yhtä hyvin esimerkiksi punainen aggrodekki on boltannut oman kretunsa pois, molemmat pelaajat ovat pelanneet hetken draw-go’ta, kunnes punaisella pelaajalla on kädessä kriittinen massa kaasua ja saa oathipelaajan nolliin vuorosyklin sisään. Pelikuvio on hiukan epäintuitiivinen, mutta Oathia vastaan saa pelattua muullakin kuin Boseijulla tai Prismatic Endingillä. Kyse on pelitaidosta, eli siitä miten hyvin ymmärtää oman ja toisen pelin.

Välillä kuulee myös kysymyksen “onko aito kontrolli enää oikea dekki”. Ehkä tällä haikaillaan jonkin UW/UB controlin perään, mutta mielestäni Oath tuo formaattiin ihka-aidon kontrollistrategian, jota sekä UR Tempo että erilaiset midrange-äijäpinot joutuvat kunnioittamaan. Toisin sanoen, Oath värittää metaa tuomalla formaattiin jotain muutakin kuin kolmen manan yliviritetyt kretut hakkaamaan toisiaan. Samoin se antaa mahdollisuuksia esimerkiksi erilaisille vähemmän pelatuille storm-dekeille, jotka pyrkivät vain pyöräyttämään dekkinsä gravelle ja komboamaan siitä.

Oath on pöhkö kortti, mutta se on mielestäni formaattia rikastuttavalla tavalla pöhkö, eikä sen länttääminen mihin vaan dekkiin ole ilmaista.

Tolarian Academy

Kaikki pilarit eivät ole sallittuja. Academy on Oathiin verrattava kiistakapula: rikkinäinen kortti, jonka ympärille saa rakennettua monenlaisia pakkoja. Oathista poiketen tosin Academylle on käynyt parikin kertaa kylmästi, ja kirjoitushetkellä se löytyy bannilistalta.

Suurin osa mitä kirjoitin Oathista pätee myös Academyyn. Sen suurimpana plussana näkisin, että Academy tukee valtavirrasta poikkeavia arkkityyppejä. Se ei suoraan sisälly formaattia määritteleviin goodstuff-pinoihin, vaan luo niille epäsymmetrisen vastavoiman – oli kyseessä sitten puhdas faksidekki tai jonkun sortin stormi.

Kääntöpuolelta, landien tutorointi ja rekursio on melko helppoa, ja niihin vastaaminen on suhteessa hankalampaa. Olen itse pelitestannut Academyä jonkin verran. Kortin voimataso on hyvin korkea, mutta totta puhuen tunsin silloisella pakalla voittavani useammin Urza’s Sagalla (jonka myös tutoroin useammin) kuin Academyllä. Academyn saapuminen pöytään aiheuttaa melko pitkiä pelisekvenssejä ja käsienheiluttelua, joka harvoin on mieluisa pelikokemus. Bannilistan tarkoitus toisaalta on pitää taistelutanner laajana ja suhteellisen tasaisena, eikä ottaa kantaa hauskuuden subjektiivisuuteen.

Yhtä kaikki, Tolarian Academy on todella vahva kortti, joka synnyttää ja tukee omanlaisiaan valtavirrasta poikkeavia strategioita, ja jota ei saa pelata oikein missään tolkullisessa formaatissa. Sillä se on myös pitkään ollut formaatin historiassa laillinen ja yhä nykyään synnyttää paljon keskutelua, on se mielestäni yksi formaatin pilareista.

Academystä äänestettiin viimeksi helmikuussa. Kahdesta plussaäänestä olin toinen. Academyn suurin synti tällä hetkellä on mielestäni sen ongelmallinen historia.

Pyöreän huoneen kulmakivet

Kysyin Discordissa mitä European Highlanderin kulmakivet voisivat olla. Osa lähestyi aihetta pelatuimpien korttien kautta – Mental Misstep, Swords to Plowshares, ja näin poispäin – kun taas osa laajensi ajatusta esimerkiksi Psychic Frogin ja Wrenn and Sixin tapaisiin puhtaan voiman merkkipaaluihin. Määritelmiä löytyneekin yhtä monta kuin määrittäjää, ja tämän tekstin listaus on vain yksi suht löyhärajainen versio. Mielestäni kuitenkin vertaus vintagemaisiin stapleihin on osuva: formaatin pilarissa on ripaus raakaa voimaa, hyppysellinen pyhää koskemattomuutta ja kosolti historian havinaa.