Jokaisella Magicin värillä on jotain annettavaa. Color pie, eli Wizardsin suunnittelusäännöstö siitä mitä mikäkin väri tekee ja mitä ei, on jatkuvasti selkeytynyt ja tasapainoittunut. Samalla pelaajat kohtaavat kysymyksen siitä, kannattaako pelkästään yhden värin pelaaminen, ja mitä muiden värien kevyellä lisäämisellä – niin sanotusti splashilla – saavutetaan?
Suo, kuokka – ja Jussi
Color pie määrittelee etunenässä sen, mitä vahvuuksia eri väreillä on. Yksiväristä dekkiä suunnitellessa paras lopputulos syntyykin usein näitä vahvuuksia mukailemalla. Vaikka suunnittelufilosofia on aikojen saatossa muuttunut ja tulee jatkossakin muuttumaan, olen aiemminkin kirjoittanut uusien korttien voimasta, joka puolestaan automaattisesti vaikuttaa siihen millaisia kortteja pakkaan laittaa, eli modernin suunnittelufilosofian vaikutus on vääjäämätön.
Yksivärisyyden salaisuus on konsistenssi. Koska väri X keskittyy tiettyyn efektiin, kannattaa sitä tiettyä efektiä laittaa pakkaan paljon. Savannah Lions ja Elite Vanguard ovat suunnilleen sama kortti, eli singleton-formaatille ominaista varianssia saa pienennettyä. Samoiten Lose Focus ja Mana Leak, Doom Blade ja Go for the Throat, Incinerate ja Searing Spear, ja Llanowar Elves ja Birds of Paradise vaikuttavat kovin samanlaisilta korteilta.
Kurkataan juuri monovalkoisen kehityshistoriaan formaatissa. MonoW on ollut kilpailukykyinen dekki kautta aikain. Alkuvaiheen White Weenie -pakat pelasivat suhteellisen lineaarista aggrostrategiaa, jossa tungettiin kaikki yhden valkoisen manan 2/1:t samaan pakkaan. Kun ne loppuivat kesken (elettiin aikaa ennen kaiken maailman Dauntless Bodyguardeja), siirryttiin kahden manan evaasiokretuihin. Nykyään tuskin kovin monella tulisi mieleen laittaa pakkaansa Mistral Chargeria tai Stormfront Pegasusta, mutta nekin ovat joskus olleet haikkupelattavia – ja keskenään identtisiä. Loppupakka koostui hyvästä poistosta Swords to Plowsharesin johdolla, ja pelin edetessä pieneksi jääviä ukkeleita pumppaavista Crusade-efekteistä.
Monovalkoinen on vuosien aikana kokenut pienen kasvonkohotuksen, mutta ydin on sama: Recruitment Officer on uusi Elite Vanguard, ja Remorseful Cleric on uusi Mistral Charger. Vaikka vanha “White Weenie” on laskettavissa yhä omaksi dekikseen, legacyn kautta lanseerattu uusi seksikäs Death & Taxes on todellisuudessa saman pakan uusin evoluutio. Oleellisena osana on sana “Tax”, joka on WotCin filosofian mukaan yksi valkoisen identiteetin (on muuten vaarallinen sanayhdistelmä nettisivulla julkaistavaksi) primääriominaisuuksista. Käytännössä valkoisen manatehokkaisiin pieniin creatureihin liimataan kylkeen erilaisia vihakomponentteja, kuten pakan kiiltokuvanainen Thalia, Guardian of Thraben esimerkillistää. Strategiana on siis saada kentälle varteenotettavia uhkia, jotka samalla tahmaistavat vastustajan pelin.
Mitä pakasta puuttuu? Death & Taxesin huonoimpia matchupeja ovat pakat jotka a) pelaavat liian isoja creatureja, tai b) eivät välitä pakan vihanalleista. A-kolumnia edustavat esimerkiksi creaturepohjaiset ramppidekit. Jos vastustajan aikomus on pelata armeijallinen tonttuja ja joko rampata ulos Dragonlord Atarka, tai vaan kasvattaa elffien kokoa Elvish Archdruidin kaltaisilla lordeilla, täytyy D&T:n nostaa oikeat poistot oikeaan aikaan. B-kohdan dekkejä ovat esimerkiksi erilaiset storm-variantit, kuten Doomsday. Näissä matchupeissa D&T tarvitsee juuri oikeat lukkopalat (ja että ne selviävät Thoughtseize– ja Chain of Vapor-efekteistä), sillä nopeudessa D&T ei pärjää. Näissä tapauksissa vaihtoehtoina on yleensä vaikuttaa metassa pärjäämistä omilla korttivalinnoilla, hyväksyä huonot matchupit, tai hakea apua muilta väreiltä.
Kahluualtaassa
“Splash” tarkoittaa jonkin värin lisäämistä pienissä määrin. Edellisessä D&T-esimerkissä väri voisi olla vaikkapa musta. Ideana on säilyttää D&T:n perusolemus, mutta valita uudelta väriltä voimakkaita, ydinstrategian heikkouksia täydentäviä kortteja. Mustalta yleisiä kortteja ovat Demonic Tutor sekä erilaiset discard-efektit, kuten Thoughtseize, Duress, ja Inquisition of Kozilek. Jälkimmäiset auttavat etenkin komboa vastaan pelatessa, kun taas aiempaa elffiesimerkkiä vastaan mukaan voisi tuoda myös Plague Engineerin, Zealous Persecutionin ja Opposition Agentin kaltaisia ratkaisuja. Hymn to Tourach on myös houkutteleva valinta, mutta mana costin tuplamusta vaatii suhteellisen suurta omistautumista, etenkin kun D&T pelaa jo valmiiksi montaa tuplavalkoisen costissaan sisältävää korttia. Pienimmillään splashi voi olla vain yksi mana source yhteen abilityyn – olen esimerkiksi itse lisännyt Zagoth Triomen mustavalkoiseen pakkaani pelkästään Deathrite Shamanin aktivaation takia – ja splashin maksimikäsitys lienee subjektiivisempi.
Samassa esimerkissä musta voi tarjota myös ydinstrategiaa tukevia, muita kortteja vahvempia efektejä. Tidehollow Sculler, Kambal, Consul of Allocation, ja Kunoros, Hound of Athreos pelaavat samankaltaista peliä ja tarjoavat väkeviä ammuksia tiettyihin metoihin. Pinta on kuitenkin kalteva ja toinen väri houkutteleva, joten pian splashi voi kasvaa valkoisen rinnalle yhtäläiseksi väriksi. Tilanteen mentaalisen hyväksynnän myötä lisäät innoissasi pakkaasi Hymn to Tourachin, Dark Confidantin, Liliana, the Last Hopen, ja vaarilta perityn sodanaikaisen Chains of Mephistophelesin. Jipii! Miksen tehnyt tätä aikaisemmin?
Ensimmäisen vasta-argumentin saatoitkin jo arvata: kon👏sis👏tens👏si👏. Kaksi väriä on tosi paljon enemmän kuin yksi. Kaksinkertaisesti, jopa. Pelaamalla basic Plainseja – ja välillä jonkun Karakasin – saat todennäköisesti pelattua spellisi. Pakka pelaa melko montaa väritöntä ländiä esimerkiksi Rishadan Portin ja Mishra’s Factoryn muodossa, mutta pakalla on silti harvoin värien kanssa ongelmia, ja sehän on yksi monoväristen dekkien suurista eduista. Etenkin tilanteessa, jossa kädessä on useampi spelli tuplacosteilla (yksi vaikkapa 1BB, toinen WW) spellien castaaminen hankaloituu. Fetid Heathin tapaiset ländit auttavat tiettyyn pisteeseen, mutta hyvät dualit loppuvat tosi nopeasti kesken, ja pian joudutaan Image not availablen kaltaisiin kelvollisiin muttei laisinkaan ideaaleihin ratkaisuihin. Paradoksaalisesti kolmivärinen manabase toimii paremmin kuin kaksivärinen. Ensinnäkin, kolmessa värissä löytyy 9 väreihin osuvaa fetchiä. WB tuskin pelaa Wooded Foothillsiä, Misty Rainforestia, tai Scalding Tarnia, kun taas WBG jättää pois vain jälkimmäisen. Toisennakin, aiemmassa BB/1WW-skenaariossa auttaa kahdella värillä dualeista vain Scrubland, kun taas kolmella värillä myös Savannah ja Bayou (vastaavine shocklandeineen) ovat haettavissa. Ylipäätänsä pystyssä tulevia ländejä on enemmän, eli Shambling Ventin kaltaisia kortteja voi halutessaan pelata vähemmän.
Toinen pointti on salakavalampi. Esimerkiksi Death & Taxesin tapauksessa hyvistä kolmosdropeista on valtavaa ylitarjontaa. Pakka kuitenkin on lopulta aggrostrategia siinä määrin, ettei se erityisemmin halua pelien venyvän, vaan pyrkii lopettamaan pelit jonkinlaisilla kelloilla. Vaikka mustalta saa yhdellä manalla discardeja ja Fatal Pushin kaltaista A-luokan poistoa, ne hidastavat omaa tekemistä. Samalla curvella on tapana lähteä nousuun, sillä houkuttelevat kultakortit maksavat yleensä sen 3 ja ylöspäin. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta lopputuloksena ketterästä ja suhteellisen robustista monovalkoisesta pakasta saattaa huomaamatta tulla hidas ja kömpelö.
Oman näkemykseni mukaan Magicin viidestä väristä kaksi nousevat suurempaan avainrooliin highlanderissa, sininen ja vihreä. Sininen fiksaa nostoja ja käsikortteja, vihreä fiksaa manaa. Ne siis kohentavat kahta pelin avainresurssia. Mitä se taas kohentaa? Konsistenssia. Usein monivärisissä pakoissa nämä siis pelaavat avainroolia. Sininen on helpompi splashata ihan vaan Ponderin tapaisten cantripien vuoksi, ja bonuksena voi tulla Oko, Thief of Crowns tai Teferi, Time Raveler. Vihreä taas läsnäollessaan mukana vahvemmin, vaikka Grist, the Hunger Tiden ja Minsc & Boo, Timeless Heroesin tapaisia hyviä syitä splashata printataan jatkuvasti lisää. 4-5 värisiin pakkoihin mennessä värejä harvemmin löytyy tasaisella jakaumalla, vaan mukana on aina pari avainpelaajaa (yleensä juuri sininen ja/tai vihreä). Otan esimerkiksi pelaamani 5C Lands -pakan, joka on hyvin vahvasti base green, hakee tukea valkoisesta ja punaisesta, ja splashaa sinisen ja mustan vain muutaman kortin (ja Otawara, Soaring Cityn tapaisten ländien) vuoksi. Monoväristen pakkojen vastineena saattaa siis löytyä pakka, joka ensimmäisellä vuorolla haluaa castata Thoughtseizen, toisella vuorolla Wrenn and Sixin, ja kolmannella Archmage’s Charmin. Näissä tilanteissa manabaselta vaaditaan paljon, ja siksi taustalla on sininen tai vihreä muiden jäädessä enemmän tukirooliin.
Sword of Fire and Something
Hypätään Death & Taxes -esimerkistä vieraaseen pöytään. Eilinen vieraskynä tarjosi hyvää kelaa monopunaisen olemuksesta. Discordissa tuli hyvä asioita yhdistelevä kysymys: monored vai splasheilla? Jos splasheilla, niin millä?
Red-white. Punaisen ongelma on, että joskus vastaan tulee iso seinä, johon kolmosen pultti ei enää riitä. Tarvitaan valkoisen väkevää poistoa, kuten Swords to Plowshares, joka ei suoranaisesti edistä burnin strategiaa, mutta yksinkertaisesti mahdollistaa edistämisen. Puhtaaseen polttoon löytyy Lightning Helix ja Boros Charm. Monopunainen on tuntunut siirtyvän enemmän Flames of the Blood Handia pelaavasta burnista kohti creatureista toistuvaa damagea saavaan Red Deck Winsiin – mikäli tämä kahtiajako sallitaan – ja valkoiselta löytyy monen monituista manatehokasta pikkukretua. Boros on tavallisesti melkoisen 50/50 punaisen ja valkoisen välillä, kuten tämä lista Ylämaa 2022:n top 8:sta. Pakka uhraa suoraa burnia creature-konsistenssiin, joka saattaa kostautua loppupelissä, kun vastustajan muurit ovat pystyssä eikä ulottuvuutta antavaa polttoa ole niin paljoa.
Red-blue. Vahvasti punaiseen taittuva sinipunainen strategia on hiukan harvinaisempi. Sinisen rooli päävärinä on vahva, ja sekä UR Tempo että UR Control ovatkin eri versioineen formaatissa ansioituneita arkkityyppejä – ja omien artikkeliensa arvoisia. Sininen pienissä määrin saattaa antaa korttinostoa ja filtteröintiä punaiselle, ja Delver of Secretsin ja Ledger Shredderin tapaiset creaturet ovat hyviä ajelemaan. Hinta yhden värin lisäämiselle on kuitenkin kova, joten suoranaisessa burnissa sininen splashi on vaikea tehtävä. Jos nyt välttämättä haluaa laittaa Psionic Blastin larppaamaan Flame Riftiä, niin kunnioitan päätöstä.
Red-black. Rakdos-väreihin laajentaminen antaa hyviä ennakkovastauksia ongelmiin käsivihan kautta, ja laajentaa loppupäätä Kroxa, Titan of Death’s Hungerin kaltaisten megapommien kautta. Korxa vaatii melko suuren omistautumisen kahteen väriin hankalan escape-hintansa vuoksi, mutta Fire Covenant ja Kolaghan’s Command ovat hyvin splashattavia, tehokkaita vastauksia. Musta antaa myös Fatal Pushin ja Sheoldred’s Edictin kaltaisia voimakkaita poistoja, jotka auttavat juuri punaiselle muuten liian isojen blokkereiden kanssa.
Red-green. Ensimmäisen Magic-setin syklissä printattiin Lightning Boltin rinnalla Giant Growth. Vihreä siis toteuttaa burninsa hiukan eri tavoin. Erilaisia pelattavia Giant Growth -variantteja löytyy Berserkistä Ghor-Clan Rampageriin, ja löytyypä lisäburniakin Atarka’s Commandin muodossa. Kultakorteista löytyy lisää makupaloja Klothys, God of Destinyn, Wrenn and Sixin, ja Minsc & Boo, Timeless Heroesin muodoissa. Syvempi Gruul-upotus avaa ovia vihreän ylivertaisiin creatureihin Tarmogoyfia myöten. Splashi toiseen suuntaan on todennäköisempi, sillä vihreä base voi pelata Blood Moon-efektejä huoletta.
Splashi monopunaiseen on vaikea tehtävä. Toisen aggressiviisen värin parittaminen punaiseen on helppo. Sekä Boros, Rakdos, että Gruul ovat vahvoja väripohjia formaatissa, mutta ne ovat enemmän kuin osiensa summa, ja useimmiten sisältävät värejä tasapuolisesti – varsinaisesta splashista siis ei voitane puhua.
Sivuhuomiona mainittakoot veikeä Naya-väreissä oleva Petting Zoo -dekki, joka yhdisti punaisen, valkoisen, ja vihreän pienet miehet, poiston, ja pultit samaan dekkiin. Wild Nacatl, Kird Ape, ja Loam Lion tarjosivat hyvän aggressiivisen alustan Lightning Helixin ja Knight of the Reliquaryn tarjotessa lisäulottuvuutta. Värit täydensivät toisiaan.
Verinen kuu
Kuten Force of Willin sanotaan pitävän legacy kasassa, highlanderissakin tietyillä korteilla on korostunut poliisirooli. Blood Moon ja Magus of the Moon, Price of Progress, ja Back to Basics ovat formaatin pakanrakennusta määritteleviä kortteja. Ensimmäisten kolmen vuoksi monopunaista usein tituleerataan hupipoliisiksi. Kaikki viisi väriä yhdistämällä ei tarvitse kursailla korttivalikoimasta, mutta moon-efekteihin häviäminen voidaan kokea jonkinlaiseksi ammattitaudiksi. Samalla lailla moni 4/5-värinen pakka rakentaa manabasensa nuo efektit mielessä. Laitanko viisiväriseen pakkaani ainakin yhden jokaista basicia, paitsi Mountainin, jotta voin fiksata manoja Blood Moonin pelossa? Pelaanko Arcum’s Astrolaben ja Abundant Growthin kaltaisia fiksereitä? Monovärisen pakan ei tavallisesti tarvitse ajatella asiaa juurikaan, mutta pieni splashi saattaa vaikuttaa matematiikkaan. Jos pelaan valkoista ja splashaan mustaa, en todennäköisesti halua pelata kovin paljoa Swampeja, koska ne ovat usein vain Wasteseja. Toisaalta, jos joudun aina elämään Godless Shrinen varassa, olen paljon alttiimpi Blood Moonille, jolloin kaikki mustat kortit ovat castaamattomissa.
Splashit ovat kivoja, ja tarjoavat pääsyn moniin hyvin voimakkaisiin vaihtoehtojen. Ne on kuitenkin tehtävä harkiten ja tarkoitushakuisesti, sillä hinta voi olla metasta riippuen kova.