Villit viikot

(Ensimmäinen) paluu Eldraineen on odotettu matka. Aiempi maailmaan sijoittuva setti Throne of Eldraine toi meille muun muassa Okon, Brazen Borrowerin, ja Mystic Sanctuaryn kaltaiset ikivihreät. Kuten aiemmin, tässä katsauksessa käyn läpi nimenomaan minua itseäni kiinnostavia uusia kortteja, olivat ne hyviä tai ei.

Ensimmäisenä vuorossa on sykli miljoonan manan enchantmenteja – kyseessä siis epäilemättä commanderkäyttiksiä.

Pitäisin näiden korttien pelattavuuden testinä seuraavaa ajatusketjua:

1. Onko adventurepuoli hyvä?
2. Jos kyllä, tekeekö etupuoli jotain relevanttia?
3. Jos kyllä, onko sitä realistista castata?

Virtue of Strength häviää tämän listan alkuvaiheessa. Adventure ei itsessään ole toivoton Pulse of Murasa-larppi, mutta en usko, että Grim Discovery kiinnostaa kovinkaan montaa pakkaa. Etupuolelle taas on vaikea keksiä hirveästi tekemistä, sillä seitsemään manaan päästessä se vaikuttaa yliampuvalta.

Virtue of Courage hyytyy myös lähtötelineisiin. Kahden manan Shock ei tunnu hyvältä, ja viiden manan enchantment-puoli on toivottoman myöhässä efektinsä kanssa. Se olettaa edes jonkun sortin pulttia kädestä saadakseen pyörät pyörimään, eikä tee castausvuorolla realistisesti mitään.

Virtue of Persistence alkaa olla jo etäisesti tolkullinen kortti. Adventuren sorcery-tyyppi on harmillinen, mutta toisaalta instantina kortti olisi syklissään hyvin pushattu – Lonely Endiä odotellessa. Etupuoli ei ole seitsemällä manalla lainkaan helppo castattava, mutta toisin kuin vihreä Virtue, se todennäköisesti päättää pelin vuorossa-parissa ja saattaa kiinnostaa jotain monoblack controlin kaltaisia fringepakkoja (tai on uskomaton Academy Rector-kohde Recurring Nightmare-pakoissa).

Virtue of Knowledge on täsmäisku Bant Blinkin tapaisiin ETB-pakkoihin. Etupuoli on pakoissa ihan kelvollinen, ja adventurepuoli hintaansa nähden pelattava. Pakka pelaa jo valmiiksi suurehkoa määrää Cloudshift-kortteja, jota tämä käytännössä pakassa on. Kaksi manaa yhden sijaan on hinta sille, että kortista on mahdollista puristaa lisävalueta myöhemmin.

Virtue of Loyalty on mielestäni syklin pelattavin kortti. Huonoimmillaan kortti on eräänlainen Ambush Viper. Enchantment-puolen 5 manaa on kova maksu siitä eniten hyötyville weenie-pakoille, mutta siinä on muutama erityinen upside: efekti koskee kaikkia creatureita, ei pelkästään valkoisia; triggeri tapahtuu endissä; ja kortti antaa creatureille pseudo-vigilancen. Ihan pelkästää yhden creaturen pumppaaminen on usein käänteentekevä muutos boardin matematiikassa; 3/3 on yllättävän paljon isompi kuin 2/2. Myös juurikin adventurepuolen kelvollisuus tekee sen, ettei etupuolen castaaminen tunnu yhtä pakolliselta, vaan siihen päästään jos päästään.

Jatketaan enchantment-syklista enchantment-sykliin. Viime reissulla Eldraineen selvisimme linnoille, nyt aina hoveihin asti. Uuteen commander-settiin ujutetut courtit tekevät suunnilleen sitä samaa kuin Commander Legendsissä printatut versiot: ETB saat monarkin, upkeepissä tehdään X josset ole monarkki, ja X+Y jos olet. Alkuperäisestä syklistä lähinnä Court of Grace on nähnyt hieman peliä highlanderissa – sivumainintana Court of Cunning legacyn sideboardeilla – mutta muuten päällisin puolin voimakkailta tuntuvat efektit eivät olleet castaamisen arvoisia.

Uudet laput kärsivät pitkälti samoista oireista. Monarkki on vahva mekaniikka, mutta vain jos sitä kykenee myös puolustamaan. Kaikki boardiin potentiaalisesti vaikuttavat triggerit tapahtuvat upkeepillä, kokonaisen vuoron päästä. Tästä syklistä ainoastaan Court of Embereth antaa taatun efektin antamalla vähintään 3/1 bodyn, kaikki muut asettavat vielä jotain ylimääräisiä aitoja ylitettäväksi. Syklin ainoa kolmen manan jäsen – vihreä Court of Garenbrig – on herättänyt jonkin verran kiinnostusta mahdollisuudella curveta T1 manatontusta T2 Courtiin, T3 manatontulle nappeihin. Kyynisenä suomalaisena kuitenkin epäilen, että manatonttu yleensä selviytyisi tuohon asti, ja sekä monarchin esittely että samalla ainoan blokkerin täppääminen voi olla valitettava yhdistelmä. Court of Ardenvale, Court of Vantress, ja Court of Locthwain kukin tekevät sinänsä siistejä juttuja (Ardenvale ehkä siltä puolelta oma lemppari), mutta neljän manan do-nothing enchantmentin pitäisikin. Kuten alkuperäisen viisikon kohdalla, en usko, että näissäkään mehu on puristamisen arvoista.

Kolmanteen sykliin. Manlandit ovat kokeneet formaatissa inflaatiota. Creeping Tar Pitin kaltaiset läpilyöjät nostivat hiukan päätään initiativen ollessa kuumimmillaan, mutta White Plume Adventurerin bannin jälkeen täpissä peliin tulevat ländit ovat tuntuneet auttamatta liian hitailta – poislukien ehkä juuri Tar Pit. Siitä on jo jokunen vuosi, kun edellinen manland-sykli printattiin: Battle for Zendikar ja Oath of the Gatewatch täyttivät vanhan Zendikar-syklin 2016. Tällöin Shambling Vent ja Hissing Quagmire näkivät aavistuksen peliä, mutta jäivät nopeasti pois listoilta. Sittemmin etenkin Hall of Storm Giants ja Den of the Bugbear ovat osoittautuneet soiviksi peleiksi, sillä ratkaisevilla alkuvuoroilla peliin pystyssä saapuminen on todella iso parannus, vaikka värit rajoittuvatkin yhteen.

Tämä oli pohjustusta sille, miksi en ole kovin toiveikas tämänkään syklin suhteen. Voimatasoa on yritetty hilata nykypäivään ylimääräisillä attack-triggereillä, mutta perussynti on läsnä: ne tulevat peliin täpissä. Formaatti on saapunut pisteeseen, jossa ainoat hyväksyttävät täpissä peliin tulevat ländit ovat Ketria Triome kavereineen valituissa pakoissa.

Kallis hinta ei rajoitu ainoastaan pelikentälle saapumiseen. Myös aktivoinnit ovat sangen messeviä. Nykyään Treetop Village on jo suht raskas aktivoitava kahden costillaan (efektiivisesti sitoen itsensä myötä kolme manaa). Tässä tilanteessa pahimmillaan kuuden manan sitominen pitäisi olla jo jotain parempaa kuin 5/5 tramplella – esimerkiksi 7/7 wardilla. Attack-triggerit ovat kieltämättä kiva lisä, mutta ne eivät riitä nostamaan neljällä aktivoitavaa 1/4-creaturea pelattavaksi.

Yksi Eldrainen merkittävistä teemoista ovat enchantmentit. Eri efektit antavat creatureille rooleja, eli auroja jotka pääsääntöisesti antavat +1/+1 ja jonkin ekstratriggerin.

Charming Scoundrel on kenties hiukan spekulatiivinen valinta RDW:lle. Alkupelissä se on 2/2 haste joka kuollessaan pingaa vastustajaan yhtä, tai setuppaa seuraavan vuoron Fiery Confluencen. Loppupelissä se taas auttaa nostamaan kaasua. Pohjimmiltaan kahden manan 2/2 hastella ei ole pakkaan riittävän hyvä, mutta juuri modaalisuuden tuoma lisämauste saattaa nostaa kortin pelattavuuden puolelle: joskus se hyökkää, joskus se antaa kolmosvuorolle varman kolmannen manan, ja joskus se nostaa kortin. Roolin voi toki osittaa myös jollekin muulle, kuten vaikkapa Radha’s Firebrandille.

Sen sijaan yhden manan 2/1:t ovat kulkeneet pitkän matkan sitten Jackal Pupin aikojen. Embereth Veteran onkin ihan puhtaasti yhden punaisen 2/1 upsidella. RDW nauttii uusista laadukkaista 1-dropeista, vaikkeivat ne Goblin Guiden kanssa kilpailisikaan. Veteran ei osaa Scoundrelin tavoin pumpata itseään, mutta sen sijaan antaa boardille jatkopuhtia siinä vaiheessa kun 2/1 käy irrelevantiksi. Mahdollisia kilpoilijoita samassa slotissa ovat nykyisellään muun muassa Falkenrath Pit Fighter, ja oletan Veteranin ekstrapykälän olevan sitä useammin relevantti.

Kaikista setin korteista yksi eternal-formaateissa eniten kuohuntaa aiheuttaneista vehkeistä on uusin Kavu Lair -variantti. Up the Beanstalk vaikuttaa pintapuoleisesti totaaliselta EDH-käyttikseltä, mutta sekä riveiltä että niiden välistä löytyy ne oleellisimmat erot: kortti maksaa 2 manaa, se cantripaa itsestään, ja vitosdroppien määrä formaatissa on odotettua suurempi. Klassinen “CMC 3 on liikaa”-irvailu sisältää omanlaisensa totuuden, mutta useat “nollan manan spellit” ovat sattumalta 5 manaa, mainittavimmin Force of Will, Fury, ja Solitude.

En usko, että Up the Beanstalk tulee näkemään highlanderissa samanlaista intoa kuin legacyssa johtuen ihan sopivien korttien tiheydestä (ja Yorion, Sky Nomadin eri roolista). En kuitenkaan olisi yllättynyt, jos kortti eksyisi satunnaisiin pakkoihin ihan vain suht ilmaisena lisäyksenä.

Toinen legacymenestyjä on paljon helpompi nähdä myös highlanderissa. Beseech the Mirror on huonoimmillaan Diabolic Tutor, joka kaikista vioistaan huolimatta on joskus nähnyt meidänkin formaatissa peliä. Beseech kuitenkin saattaa larpata samalla parempaa Bring to Lightia ja käytännössä tutoroida pakasta stäkkiin 4 tai halvemman kortin kohtalaisen pienellä hinnalla.

Legacyssa kortti löysi luonnollisen lokeronsa stormista, jonka ensiversioissa pelataan uhrattavaksi nollan manan artifacteja aina Mox Opalista Ornithopteriin, johtaen joko stormikkaaseen ketjuun kohti Tendrils of Agonya tai yksinkertaisesti Goblin Charbelcheriä. Kuten Beanstalkin kohdalla, haikussa eivät päde samat säännöt. Luulen kuitenkin, että Dark Ritual -manoista huolimatta Beseech the Mirror päätyy stormin lisäksi myös erilaisiin aristocrats-tyylisiin pakkoihin, jotka haluat a) säkätä tavaraa, ja b) tutoroida avainkortteja. Periaatteessahan Beseech sopii vaikka ja mihin, mutta juuri mana cost asettuu suureksi esteeksi, kuten on tarkoituskin.

Kanadalaisten North 100 -podcasti kuvaili faeries-dekkiä osuvasti: se on myyntimiehen unelma. Sitä voi alkaa kuvailemaan korteilla Vendilion Clique, Bitterblossom, Faerie Mastermind, Brazen Borrower, Mistbind Clique, Scion of Oona, ja Spellstutter Sprite. Tässä vaiheessa useimmat hakkaavat pöytää vakuuttuneisuudesta, juuri ennen sitä Cloud Sprite -ryönää josta pakka oikeasti koostuu.

Faerie Dreamthief on pohjimmiltaan yhden manan 1/1, mutta surveilin ja “myöhäisen cantripin” ansiosta se tarjoaa jopa korttietua samalla kuin on jokseenkin relevantti ensimmäisten vuorojen hyökkääjä tai blokkeri. Faerie-creaturetyyppi on edellä mainitusta syystä suunnilleen yhtä relevantti kuin Warlock, mutta yleensä tällaiset pienen valuen vehkeet kaatuvat johonkin pieneen muotoseikkaan, kuten jos tämän kortin lopussa olisivat sanat “Activate only as a sorcery”. Tätä voinee siis kutsua onnistuneeksi implementoinniksi, ja luulenkin Dreamthiefin liihottelevan monen pakan 100. kortiksi.

Tämän artikkelin toinen fairy onkin astetta spekulatiivisempi: neljän manan 3/4 joka ei tee mitään muuta kuin syö Karakasista. Siitä huolimatta Talion, the Kindly Lord kutkuttaa minua kenties siksi, että olen vastikään kehitellyt UB Midrangea kohtalaisin tuloksin. Oma alustava teoriani on, että kyseisellä pakalla olen yleensä jokseenkin kartalla vastustajan kädestä ja vastauksista, ja valitsemalla Talionille 1 tai 2 se useimmiten ihan vähintään korvaa itsensä, ja muutoin on 3/4 lenturi. Kortti ei missään nimessä ole ällistyttävä, mutta juuri ykkösen tai kakkosen mana costin, powerin, ja toughnessin spreadi osuu formaatissa melko moneen pelikelpoiseen lappuun, ja täten tuottaa saman tien hyvää valueta. Tämä menee ehdottomasti pet card -kategoriaan, mutta se onkin formaatin paras kategoria.

Lands taas on ollut moneen käänteeseen oma formaatin pet deckini. Blossoming Tortoisessa on monta sanaa jotka tuntuvat kivalta, vaikka viimeiset 2 abilityä ovatkin lähinnä flavor textiä. Sinänsä Thespian’s Stagen tai Urza’s Sagan aktivointien halpuuttaminen ei ole täysin irrelevanttia, mutta jos tortoisea jostain syystä pelataan, niin se lienee omanlaisensa Life from The Loam-mainen ETB/attack-triggeri.

Suurin ongelma on olla neljän manan 3/3. Hinnalla olettaisin saavani edes 4/4:n, jolla voisi hyökkäillä paljon kolmea toughnessia itsevarmemmin. Lands on itselleni pakka, johon on tullut paljon rimaa hipovia kortteja kuten Nissa, Resurgent Animist (josta lisää parin review’n takaa) ja Titania, Voice of Gaea. Palatakseni edelliseen UB Midrange -kelaani: se oli alkujaan pakka, jonka rakensin kokeillakseni kaikkia niitä kortteja jotka eivät ole selvinneet muualle. Luulen, että Tortoise löytää paikkansa vastaavasta Lands-pakasta, muttei juuri muualta.

Koska miksi pelata neljän manan 3/3:a yhdellä abilityllä, kun voi pelata kolmen manan 3/4:ä moodeilla? Sentinel of Lost Loressa on paljon tekstiä. Kaksi ekaa moodia joko leikkivät omilla adventureilla tai vihaavat vastustajan, mutta onneksemme kolmanneksi on lisätty yleishyödyllinen fallback-moodi tehden tästä hieman pelattavamman Angel of Finalityn. Relevantilla creaturetyypillä, vieläpä.

Pelattavuus riippuu vahvasti pakanrakennuksesta. Vastustajan Brazen Borrowerin tai Bonecrusher Giantin pyöräyttäminen takaisin pakkaan on hauskaa, mutta siinä vaiheessa korteista on jo saatu edes jotain valueta irti tehden “vastauksesta” varsin puolikkaan. Oman adventuren palauttaminen käteen on myös hyvin tilannekohteista, sillä useimmiten haluan vain lisävalueta etupuolelle eikä toisin päin. Tulen kuitenkin laittamaan Sentinelin medium greeniin, jossa ihan vaan 3/4 joka exilöi vastustajan graven on pelattava kortti ja Green Sun’s Zenith-kohde.

Questing Druid tuntuu juuri siltä mashupilta kuin se onkin. RDW on pelannut yhä enemmän Light up the Stage-efektejä. Tämä ei ole aivan sitä, sillä vaikka Wrenn’s Resolveen verrattuna sorcery muuttuu instantiksi puolen vuoron castausikkunan hinnalla. Druidi tuskin menee monopunaisiin pakkoihin puhtaasti adventurepuolellaan – vaikka en sitäkään pitä ihan maailman typerimpänä ideana – mutta etupuolen Quirion Dryad on jo ihan itsessään pelattava Miracle Grow’n tapaisissa pakoissa, joita kylläkään ei ole ihan kauheasti näkynyt, ja ne ovat (tietääkseni) yleensä sinivihreitä punaisen sijaan. Kortissa on siis 2 fringepelattavaa korttia yhdessä, mutta aika näyttää, onko se riittävästi oikein millekään pakalle. En näe, että molemmista puolista kiinnostuneita pakkoja löytyy formaatista.

Mosswood Dreadknight sen sijaan mahtuu molempien puolien edestä suureen osaan GB-pohjaisia pakkoja, aina Green Moldista Recurring Nightmareen. Kortin nähdessäni juuri Recurring Nightmare tuli mieleen, sillä pakka on hyvin kiinnostunut rekursiivisista uhreista, ja tästä löytyy liimattuna vielä ylimääräistä kortinnostoa. Kaikki ei ole täysin aurinkoista, sillä kortissa on sisäänrakennettuna tiukkaan rajattu ajankohta rekursiivisuuden verolle. Pahimmillaan kortti jää gravelle, joka on exileä armollisempi zone. Samoin seikkailulle jumahtaminen ei ole erityisen rankka homma, sillä kahdella manalla 3/2 tramplen castaaminen “ilmaiseksi” on hyvä diili. Kaiken kaikkiaan hieno kortti, jossa on tiettyä nihkeyttä juuri ajoituksien ja adventuren sorcery-tyypin vuoksi, mutta upsidet ovat riittävän selkeät ja kortti on helppo.

Heartflame Duelist on Borosille se mitä Dreadnight Golgarille: helppo kortti, jonka molemmat puolet tekevät sitä mitä pakka haluaa. Kortti on mielestäni modulaarinen, sillä joissain tilanteissa kortin haluaa pelata kahden manan 3/1-kretuna, kun taas joissain odottaa seuraavaan vuoroon saadakseen lisävalueta poistosta. Creaturen Soulfire Grand Master -ability on sinänsä hauska lisä, mutta tuskin täysin relevantti suurimman osan ajasta.

Suurin kysymysmerkki itselleni on siinä, onko kahden manan 3/1 riittävän hyvä. Jossei, niin tuskin kolmen manan boltti tekee siitä vielä pelattavaa korttia. Kuten sanottua, hinnat itsessään ovat sopivia, mutta se jää nähtäväksi ovatko niillä saatavat efektit vakuumin ulkopuolella pelikelpoisia.

Scalding Viper saattaa kärsiä samasta syndroomasta. Molemmat puolet vaikuttavat hyviltä ja ovat costattu hyvin, mutta pelikelpoisuus määrittynee siitä, ovatko puolet yksistään riittävän hyviä. Petty Theft asetti melko korkean riman bounceadventurelle, enkä näe mitään yleistä skenaariota missä omaa tavaraa haluaisi palauttaa käteen sorcerynä.

Huono Eidolon of the Great Revel -kopio kunniakseen osuu vain vastustajaan. Ykkösen pingi tuskin kuitenkaan kääntää pelejä yksistään. Oma ennakko-oletukseni on, että Dreadknightin abilityt osuvat juuri oikealle puolelle pelattavuutta, kun taas Duelist ja Viper jäänevät parin sanan tai numeron päähän siitä rajapyykistä.

Horned Loch-Whale pelaa aivan erilaista roolia, ja on mielestäni setin paras adventurekortti. Adventurepuolen pseudopoisto tuntuu relevantilta tempopelaukselta, ja yhdistettynä etupuoleen kortti tekee juuri sitä mitä tämän päivän kontrollidekit haluavat. Vaikkei kortista olekaan Ambush Viperiksi, niin etupuolen “downside” tuntuu naurettavan pieneltä flashin tuomaan etuun uhkana joka päättää pelejä nopeasti ja jonka suojelusta on tehty tavattoman helppoa.

Kaiken kaikkiaan Loch-Whale pääsee mielestäni lähimmäksi sitä pelattavuutta, mitä Brazen Borrower tarjosi edellisessä setissä. Muiltakin osin kortti taistelee setin parhaan asemasta highlanderissa.

Kokonaisuutena Wilds of Eldraine on miellyttävä vaihde edellisen setin jälkeen. Kokemus on osoittanut, että olin väärässä The One Ringin pelattavuuden suhteen, kun taas koko maailma oli oikeassa Orcish Bowmastersista. Mitään niiden kaltaista jymypaukkua ei tästä setistä löydy, ja hyvä niin. Itse paljon mieluummin näen hyviä eri dekkien roolipelaajia kuin näennäisiä autoincludeja.