Vieraskynään tarttuu pitkien pelien hitsaamisen spesialisti Dimitrios Marinos, joka on ollut highlander-intoilija kohta vuosikymmenen.
Toi maksaa liikaa manaa.
Sun pitäis alentaa curvea.
Et ikinä ehdi pelata tota.
Kaikki highlanderia pelanneet ovat jossain vaiheessa ovat kuulleet tai ajatelleet nämä lauseet. Pakkaa tehdessä lempikortteja katsotaan pitkään ja jatketaan selaamista niitä esille ottamatta. Viiden manan kortteja ei voi pelata, neljädroppejakin vain hyvin vähän. Netistä listoja katsoessa tämä on raudanluja totuus formaatista.
Minä olen eri mieltä. 5+ hintaisilla korteilla on formaatissa paikkansa, ja sen ei ole pakko olla reanimaattorin hauta.
Miksi niitä isoja kortteja ei pelata? Miten päästään siihen pisteeseen, että voidaan pelata iso kortti? Millaiseen tilanteeseen iso kortti yleensä edes pelataan? Millaisen sen ison kortin sitten pitää olla jotta se on kaiken tämän vaivan arvoinen? Miten saavuttaa consistency tuhoamatta mana curvea? Mitä muuta hyvää isoissa korteissa sitten on?
Sille on syynsä, ettei kalliita kortteja pelata paljon. 5+ CMC:n korttien näkeminen aloituskädessä on sama kuin aloittaisi yhtä korttia vähemmällä. Jotkut pelit päätetään kauan ennen kuin päästään edes näihin manamääriin. Vastustaja voi tuhota manaa. Vastustajan tekemiseen ei pysty vaikuttamaan ja edistämään omaa tekemistä jos pystyy pelaamaan yhden kortin vuorossa. Isoja kortteja pitää olla tarpeeksi pakassa, että niitä löytyy kun niitä tarvitaan.
Aloitetaan manasta. Manaahan saa kun ramppaa eikös näin? Väärin.
Kärjistinpä dramaattisesti. Manaa nimittäin saa ramppaamalla, mutta highlanderissä siihen liittyy monta ongelmaa jotka yhdessä tekevät siitä omasta mielestä liian vaarallisen strategian pelata. Tässä olisi varmasti ainetta omaan artikkeliinsa mutta tiivistettynä ramppi itsessään ei tee mitään pöytätilanteelle ja vastustajalle. Myös tietyn pisteen jälkeen kaikki ramppikortit ovat kuolleita kortteja kädessä. Muutamat ramppikortit ovat kuitenkin poikkeuksia koska ne tekevät muutakin kuin antavat manaa.
Luotettavin tapa saada manaa on pelata se vuorolandi ja varmistaa että tämän voi tehdä joka vuoro. Jos tässä onnistuu niin satunnaisesta Wastelandistä pystyy helposti toipumaan. Vuoroländin pelaamiselle joka vuoro on onneksi monet keinot ja kannattaa pakan strategiasta riippuen valita itselle sopivimmat. Ländinpeluun varmistamiseen kannattaa myös varata tarpeeksi tilaa pakasta. Varsinkin spell ländit ovat oikein hyviä ländimäärän lisäämiseen samalla kuin estää floodaamisen.
Isojen korttien heikkous on se, ettei pysty pelaamaan useampaa korttia vuorossa. Tästä ei oikein yli pääse, ilmaisen ja 1:n manan interaktion rooli vain korostuu. Varsinkin uudet pitchattavat elementaalit ovat oikein hyviä ja erittäin hardcastattavissa.
Isoja kortteja ei voi pelata määräänsä enempää, mutta onneksi on kortteja jotka ovat pelattavissa aikasin ja vain paranevat kun peli etenee. Näillä saadaan tarvittava consistency aikaan. Tämän tyylisiin kortteihin kannattaa varata runsaasti tilaa pakasta.
Manaa on ja oltaisiin pelaamassa iso kortti. Miltä tilanne todennäköisesti näyttää? Siltä että ollaan jäljessä pöydällä, alhaisilla lifeissä ja käsikorteissa tasoissa tai jäljessä. Siihen pitää pakan rakennusvaiheessa valmistautua ja tärkein kriteeri isoille korteille on se, että ne ovat hyviä jäljestä pelattuina.
Millainen on sitten se ideaali iso kortti? Sillä olisi hyvä olla joko iso ETB-efekti tai jatkuva efekti, sen olisi hyvä antaa lifeä ja/tai nostaa tai hakea kortteja, sen pitäisi poistaa vastustajan pelattuja uhkia, ja sen pitäisi myös voittaa peli lyhyessä ajassa. Ai niin, ja sen olisi hyvä kiertää counterspellit ja poisto. Rakennusvaiheessa pitää tehdä vaikeita valintoja. Mitä priorisoi riippuu metasta. Joissain piireissä Chandra, Awakened Inferno on kova kortti ja toisissa Elesh Norn, Grand Cenobite vaan päättää pelin. Jos menee ns. sokeana niin kannattaa ainakin valita kortteja jotka pitävät hengissä ja sitten kortteja jotka tuovat korttietua ja uhkaavat lopettaa pelin itsessään.
Mitäs niin hyvää niissä isoissa korteissa on, että niiden eteen pitää tehdä näin paljon uhrauksia? Ne vaativat vastustajalta monta korttia vaikutuksensa poistoon pahimmassa tapauksessa. Takavuosion standard-peto Thragtusk on hyvä esimerkki tästä. Ensimmäisestä isosta kortista vastustaja kyllä joten kuten selviää, mutta toiseen häviää. Kuvitellaan vaikka, että Thragtusk tokeneineen on saatu poistettua ja sitten seuraavalla vuorolla pelataan Nullpriest of Oblivion potkastuna ja otetaan peto takaisin. Puolivahingossa isot kortit myös välttävät suhteellisen suuren osan formaatin poistosta.
Isoja kortteja voi siis pelata highlanderissakin. Pakkaa tehdessä sen eteen pitää tehdä uhrauksia, uhat pitää valita huolella, pelatessa täytyy pitää pää kylmänä, ja palkintona pöydässä hymyilee iloisena takaisin Colossal Dreadmaw.
Tulevassa artikkelin kakkososassa tutustutaan esimerkkilistoihin ja mietitään match-uppeja.