Skip to content

Hifisti etsii täydellistä ääntä

Tulipas eräästä keskustelusta mieleen eräs vanha Ylen juttu hifimiehestä, joka on käyttänyt täydellisen äänen metsästykseen lukemattomia tunteja, euroja, jopa ihmissuhteita. Joskus video nauratti, mutta nykyään pilkka osuu omaan nilkkaan.

Kohti ääretöntä

Mistä hifistelyssä oikeasti on kyse? Itse tulkitsen aiheen niin, että se on tavoittamattoman täydellisyyden metsästystä. Kun 99,6 % on tavoitettu, siirtyy katse kohti 99,7 %:a. Sitten 99,8. Sitten 99,9. Sitten siirrytään seuraaviin desimaaleihin: 100 % on vain tiedostettu myytti. Olo on kuin huippu-urheilijalla joka höylää sekunnin sadasosia ajasta. Sillä ei lopulta ole tekemistä pelkästään musiikin tai äänenlaadun kanssa, vaan ilmiö on paljon laajempi. Siinä missä äänihifistit laittavat pullonkorkkeja kaapeliensa alle, pyörähifistit viilaavat grammoja polkimista, PC-hifistit ruuvaavat millivoltteja ylikelloituksesta – ja Magic-hifistit vaihtavat Snow-ländeihin Ragavanin vuoksi.

Kilpailullisesta näkökulmasta Magic on varianssin minimoimista. Tuurilla on jo valmiiksi sisäänrakennettu vaikutus peliin, ja highlanderin singleton-rakenne johtaa entistä suurempaan korttivaihteluun. Lähestymistavan on oltava erilainen kuin vaikkapa legacyssa, jossa 60 kortin pakassa saa pelata neljää kappaletta samaa korttia. Burni on hyvä esimerkki: Lightning Bolt on eräänlainen mittapaalu pakan strategialle, mutta legacyssakin kortti on vain neljä korttia 60:stä. Kun mukaan laitetaan vielä pelisetit Chain Lightningia, Lava Spikea, Rift Boltia ja Skewer the Criticsiä, yhdellä manalla kolme damagea vastustajaan tekeviä spellejä onkin jo kolmannes koko pakasta. Highlanderissa ei päästä samanlaiseen varianssin minimointiin, vaan mukaan tulevat kaiken maailman Fire Ambushit. A+B-komboissa ilmiö toistuu. Aiemmassa artikkelissani olen linjannut, että Painter’s Servant ja Grindstone ovat yksistään kammottavan huonoja Magic-kortteja. Haikussa molemmat ovat 1/100, eli menemättä valtavan syvälle tutorien suohon satunnaisesti komboamisen todennäköisyys on sangen pieni, ja paljon todennäköisemmin Servant on kahden manan 1/3. Legacyssa kortteja saa laitettua 4 per pakka, kuin myös laadukkaita tutoreita kuten Urza’s Saga ja Goblin Engineer. Suuri määrä Pyroblasteja (tai Red Elemental Blasteja) nostaa Painter’s Servantin osaketta entisestään.

Magic: the Shuffling

Tutorit ovat osa formaattia. Niitäkin toki saa pelata vain yhtä per kortti, ja siksi kombokkaimmissa läjissä on aikojen saatossa laitettu Demonic Tutorin rinnalle kaikkea Rhystic Tutorista Increasing Ambitioniin. Monet tutorit ovat kokeneet formaatin ja koko pelin muodonmuutoksen myötä inflaation, ja nykyään esimerkiksi juuri Demonic voi tuntua toivottoman hitaalta kahden manan sorceryna. Vanha vitsi siitä miten se on yleensä vain musta Sylvan Scrying pitää enemmän ja enemmän paikkansa. Omasta mielestäni formaatin parhaat tutorit ovat enimmäkseen instanteja: Entomb tukee jatkuvasti useampaa pakkaa, sillä nykyään todella harva pakka jättää graveyardin hyödyntämättä kokonaan. Crop Rotation on saanut parempia kohteita vaikkapa Urza’s Sagan ja Field of the Deadin muodossa. Intuition on härskisti ilmaistuna Demonic ja kaksi Entombia yhdessä kortissa, ja Sevinne’s Reclamationin kaltaiset kortit minimoivat huonon puolen. Creaturet ja etenkin creaturepohjaiset kombot ovat myös vahvoilla, eli Eladamri’s Call ja Green Sun’s Zenith näyttävät alati paremmilta. Ei tarvitse mennä montaakaan vuotta historiassa taaksepäin, kun hyvin monet dekit splashasivat mustaa ihan vaan Demonicin ja Deathrite Shamanin aktivaation vuoksi. Nykyään siihen on harvoin mielenkiintoa.

Stokkan laatua Anttilan hinnoin

Vanha viisastelu väittää Islandin olevan pelin paras kortti, ja vis-à-vis sinisen olevan pelin paras väri. Uusille pelaajille reaktio väitteeseen on kokemukseni mukaan ollut “no ku niillä on countereita, epäreilua kun ei pääse pelaa omia kortteja!”. Väite ei ole epätosi, vaikkakin countereita vastaan pelaaminen kehittyy suhteellisen nopeasti alun hidastetöyssyn jälkeen. Perimmäisempi totuus saattanee löytyä juuri siitä mistä pelissä on aiemman väittämäni mukaan kyse: varianssin minimoinnista.

Ländien määrä highlander-pakoissa on nyrkkisääntönä ollut osapuilleen 36. Matalammat curvet ovat voinneet pelata esimerkiksi 34-35 ländiä, controlit aina 40 kieppeille. Jossain vaiheessa oli huomattavissa trendi, miten tempodekit jatkuvasti pudottivat ländimääräänsä aina 30:n kieppeille. Tässä vaiheessa mukana olivat paitsi Abundant Harvestin tapaiset fikserit, myös aimo läjä yhden manan sinisiä cantripeja. Mentaliteetti oli, että matalalla curvella riittää noin kolmeen ländiin pääseminen, ja kaiken muun pitäisi olla kaasua. Cantripit toimittivat juuri sitä roolia, sillä esimerkiksi Sleight of Hand kaivoi alkupelistä ländiä käteen, ja loppupelissä pohjalle. Sininen siis toteutti rooliaan varianssin minimoijana, ja samalla korttilaadun nostajana. Samalla mentaliteetilla kyseiset dekit saattoivat pelata Pyroblastin ja Veil of Summerin tapaisia voimakkaita mutta kapeita vastauksia, sillä ne pystyi jemmata takaisin libraryyn tai gravelle niissä matchupeissa joissa niillä ei ollut vaikutusta. Pakka pyrki palkitsemaan pienten valintojen kerrannaisvaikutuksella – tai vastaavasti rankaisemaan. Highlanderissa on yksi sama seireeni kuin 60 kortin formaateissa, 1 ylimääräinen kortti. En enää tiedä mitä cuttaisi, joten miksen vaan pelaisi 101:ä korttia? Eihän todennäköisyys muutu oleellisesti 100:n ja 101:n välillä. Ei itsessään, mutta kuin sijoitusneuvoja mantraa korkoa korolle -ilmiötä, minä mantraan kerrannaisvaikutusta formaatissa, jossa erilaisia tutoreita ja muuta kaivuuta löytyy yllin kyllin. Joku kortti on aina objektiivisesti huonoin, oli niitä 100 tai 101.

Valkoinen valas

Pääsemme hienosti alkuperäiseen teesiimme: jotkut Magic-pelaajat pyrkivät täydellisyyteen, ultimaattiseen min-maxaukseen. Tässä on tietynlainen takaisinkytkentä edellisen kirjoitukseni dualivatvontaan. Dualit eivät ole mikään välttämättömyys pelaamiselle, mutta sillä ne ovat roolissaan parhaita kortteja, niitä “on pelattava”. Jos tällä mentaliteetilla varustettu pelaaja kohtaa pakanrakennuksessa tilanteen, jossa The Tabernacle at Pendrell Vale on yksiselitteisesti paras vaihtoehto, ei Pendrell Mists tai Magus of the Tabernacle auta, vaan edessä on puhelu pankkiirille. Aiempi heitto snow-ländien (esim. Snow-Covered Mountain) pelaamisesta Ragavan, Nimble Pilfererin kanssa perustuu tositapahtumiin ja on osa tätä samaa ilmiötä. Entä jos Ragavan osuu vastustajan Ice-Fang Coatliin, saatika Arcum’s Astrolabeen tai On Thin Iceen? Skenaario on hyvin epätodennäköinen, mutta se on silti todennäköisempi kuin vastustajan Reidane, God of the Worthy tai Avalanche.

Kun lähden pyörälenkille, ei mielessäni ole päällimmäisenä vesipulloni aerodynamiikka. Samasta syystä en Magiciakaan pelatessa yleensä jaksa miettiä sitä, onko vastustajan pakasta saamallani Coatlilla deathtouchia vai ei.

Olipa kerran pelaaja, viekas ja hoksaava,
Highlanderissa, veitikka min-maxaaja,
Foilit loistaen kirkkaasti,
Vastustajat sokaisevasti,
Taktisen edun saavuttaen, veijari, voitokkaasti!

tuntematon artisti